Enpä mä vieläkään oo tän kirjottamisen kanssa oikein edistynyt. Pitäisi vaan jaksaa päivitellä, huomaisi itsekin jälkeenpäin niitä muutoksia elämässä. Hah, joo. Aikaisemman ruikutukseni jälkeen, vähän iloisimpiin uutisiin. Toivon mukaan, mulla on kohta ikioma koti! Jahuu, en jaksa odottaa! :D Ja todennäköisesti koko kesäksi tulossa ulkomaanmatka, pääsee tämäkin tyttö vähän kansainvälistymään. :)

Ja nyt kun on alkanut taas saada vähän elämästä otetta, olen päättänyt alkaa tiputtelemaan tätä ylimääräistä lyllyä, mikä tuossa kelluu. Nojoo, painoindeksi 24,2, normaalin puolella mennään, mutta mä löysin unelmieni bikinit! Ja haluan myös näyttää hyvältä ne päällä, sitten kesällä. :) Elikkäs tavotteena olisi tiputtaa tästä 70kg:stä johonkin 60kg kieppeille. Välitavoitteena aluksi nyt se 65, saapahan sitäkin iloita. :P Nojoo, jos joku tännepäin vahingossa vilkaisee niin voi toki pieniä vinkkejä antaa, hih. :)

Mulla ei nyt ole oikeen mitään muuta sanottavaa, kuin että elämä hymyilee, ja mä tunnen itseni pitkästä aikaa o n n e l l i s e k s i ! :) vaikka suurin osa asioista tiettävästi meneekin päin vittua, ei se haittaa, hih! Liekö jotain pientä ihastustakin ilmassa *pyörittelee silmiään* ;)

Heipähei.

 

Tän vuoden ensimmäinen päivitys, oonko ollu laiskalla päällä vai häh? No, täällä mä taas olen. Kenelle mä mahdan tätä hehkuttaa hah... :D

Onnellisuuden illuusio, hassu asia josta puhuinkin viime päivityksessäni, on poksahtanut rikki.

Niin lujaa ettei voi tajuta. Mutta sieltä alta ei löytynytkään kurjuutta, säälittävyyttä, itkua, angstia, särkyneitä sydämiä tai unettomia öitä. Alta paljastui elämästään (melkein) nauttiva VAPAA SINKKUTYTTÖ! Mä en oo koskaan tuntenut itteeni näin vapaaksi. Kyllä mä kaipaan häntä, välillä on päiviä joita en voisi edes sietää, oksettaa kun on niin ikävä enkä haluaisi olla edes olemassa. Ne menee ohi. Niitä on yhä harvemmin, mulla on rakkaita ystäviä, ne kyllä pitää mua pystyssä kun jalat ei kanna. Anyways, nyt on tosiaan parempia päiviä, mä jaksan jopa melkeen käydä kouluakin. :D en nyt sentään, ei kannata liikaa innostua. Motivaatio hukassa ja ala ei todellakaan ole mua varten. Kämppähaku edelleen päällä ja töitäkin kun vielä sais niin saisin taas elämästä jotain irti. 

Huomenna juhlitaan. \o/ Cya!

Mä oon pikkuhiljaa alkanut ihmettelemään, mikä siinä on että mä annan itseni satuttaa itseäni sun takia päivittäin?

Edelleen, mun pitää soittaa sulle vähintään joka toinen päivä. Mä en vaan saa näppejäni irti luurista.

Sun äänes saa mut rauhottumaan. Musta on aivan ihanaa että nytkun me silloin tällöin nähdään, me ollaan rauhassa, meillä on juuri niitä päiviä, jollaisia mä olen kaivannut siitä asti kun muutettiin yhteen.

Nytkun kaikki on ohi, mun unelmat alkaa toteutua? Sä olet entistä ihanampi, parempi, täydellisempi.

 

Huh, Mr. X saa mut tosiaan hermoraunioon. Vaan olemalla oma ihana itsensä. Me nähdään, me jutellaan, me halataa, suudellaan, harrastetaan seksiä, ollaan sylikkäin ja katotaan leffaa peiton alla. Me ollaan ihanniinku muutkin pariskunnat, ei, me ollaan vielä onnellisempia, me ei riidellä. Ainoa ero siinä välillä on, että me ei olla pariskunta. Onnellisuuden illuusio voi poksahtaa rikki tosta vaan, minä päivänä tahansa. 

Yksi päivä mä päätän, ettei näin voi jatkua. Mä menen sen luo, en anna sen koskea muhun. Me jutellaan ja jauhetaan paskaa, vuodatetaan ongelmia ja nauretaan niitten päälle. Me ehkä tehään ruokaa yhdessä ja heitetään harmitonta läppää. Just ku tuntuu siltä että tähän vois tottua, jompi kumpi lipsauttaa sen lauseen. "Mä rakastan sua."    Ja helvetti on taas irti. Voiko tällasta toimintaa enää väittää rakkaudeksi? Me todellakin välitetään toisistamme ihan liikaa, mut jos on kerran päätetty, että me ei toimita yhdessä, me ei vaan kyetä siihen tässä elämäntilanteessa, miks helvetissä täytyy satuttaa? Me ollaan addiktoitu toisiimme. Tää on jo riippuvuutta, ei sitä suurta rakkautta. Mä en ole tän ongelman kanssa yksin, jos oisin, tää ois aika lailla helpompaa. 

Joku voi sanoa, et mä kaipaan vaan sitä läheisyyttä. Mut ei tää sitä ole, mä kokeilin.

Kun vaan osais irrottaa. Mä olen jo alkanu huomaamaan, että tällanen elämäntyyli jopa sopii mulle. Mä saan kuitenkin viettää herkkiä hetkiä sen ihanan mielitietyn kanssa (oi, mä vihaan tuota sanaa) ja tuntea olonsa tärkeäksi, just hänen seurassa, mut samalla mä saan olla vapaa ku taivaan lintu! Mun ei tarvitse kysyä keneltäkään lupaa, että saanko mä nyt lähteä tyttöjen kanssa muutamalle, tai yhtään mitään muutakaan. Mä saan olla ja mennä miten tykkään, mut silti musta tuntuu ettei multa puutu mitään! 

Se muuttaa pian pois. Ja yks jakso mun elämästä todellakin päättyy. 

Enkä osaa päättää onko se hyvä vai huono juttu. 

 Nyt on perjantai! Eikä mitään suunnitelmia. Vielä hetki sitten me oltaisiin yhdessä mietitty, ehkä käperrytty sohvalle kattomaan leffaa tai lähdetty ulos... Ikinä ei ollut tekemisen puutetta. 

Tänään kaipaan sua enemmän ku pitkään aikaan.

Vois vaan lähteä baariin, nollata kaikki ja olla hetken onnellinen ilman sua. Näin kävi alkuviikosta, ja itseasiassa vituttaa kun morkkiksen pelossa lähdinkin hartwallilta kotia kohti. Se pieni aamuinen katumus/vitutus ei olisi ollut mitään verrattuna siihen mitä mä olisin hyötynyt. 

Sanat "mä olen vapaa" on pyörinyt mun mielessä nää viikot. Ne ei vaan tuo mitään lohtua. Tuntuu silti aika surkealta, että mä, en ole edes parikymppinen ja silti luulin muutama vuosi sitten, että mä olen löytänyt sen ainoan ja oikean, ihanan unelmieni prinssin. Typerä tyttö. 

Äh, ei kai mulla enää muuta tänään. Jatkan siis yksin kiukuttelua. (ah, pms, kiitos kun piristät päivääni!)

Ihka ensimmäinen blogini ikinä! Hehe... Pysyttelen nyt ja jatkossakin anonyyminä, joten toivottavasti ainakaan en kovin paljoa tuttuihin täällä törmäile :)

Tarkotukseni ois täällä vuodatella elämän epäreiluutta (boohoo) mutta enköhän mä täällä ilosimpiinkin asioihin pääse :D

Olisi siis todella mahtavaa jos joku tätä lukisi, vaikka oikeastaan ihan omaksi ilokseni (ja ajatusten selvittämiseksi) tätä rustailen. ^^'''

 

Alotetaanpa siis. 

Tänään vituttaa.

                 Erosin ensirakkaudestani hetki sitten. Tästä aiheesta tullaan varmaasti jauhamaan paljon paskaa täällä, tällä hetkellä aika suuri asia. Kaiken pahan alku ja juuri. ;) Opiskelu kärsii ja tällä hetkellä jaan huoneen veljeni kanssa, nukun lattialla kun ei ole muutakaan paikkaa. Asuin siis tämän ihanuuden/kamaluuden kanssa, erottua ei jäänyt mitään käteen.

Tänään totuus iski vasten kasvoja. "HEI, mulla ei ole kotia! Koulusta ropisee wilmaan nollia ja tili näyttää samaa numeroa!"

Tässäkö pitäis nauttia elämästä kun ei ole mitään jäljellä?

Tää poika on mulle kaikki kaikessa. Oon addiktoitunut tähän viha/rakkaus suhteeseen pääni sisällä. Kun on joku jota rakastaa, tunne on molemminpuolista ja silti kaikki menee päin persettä, ketä siitä pitäis syyttää? En mä omia tunteitani voi hallita, eikä siis kukaan muukaan. Meillä oli kaikki ja samalla ei mitään. Kumpikin kaipaa ja ikävöi, ja me molemmat tiedetään että me ei voida silti olla yhdessä. Ei voi elää kanssa eikä ilman. 

Vieläkun sais vaan nukahtaa syliisi ja unohtaa pahan maailman edes hetkeksi. 

Rakastan sinua. ♥