Ihka ensimmäinen blogini ikinä! Hehe... Pysyttelen nyt ja jatkossakin anonyyminä, joten toivottavasti ainakaan en kovin paljoa tuttuihin täällä törmäile :)

Tarkotukseni ois täällä vuodatella elämän epäreiluutta (boohoo) mutta enköhän mä täällä ilosimpiinkin asioihin pääse :D

Olisi siis todella mahtavaa jos joku tätä lukisi, vaikka oikeastaan ihan omaksi ilokseni (ja ajatusten selvittämiseksi) tätä rustailen. ^^'''

 

Alotetaanpa siis. 

Tänään vituttaa.

                 Erosin ensirakkaudestani hetki sitten. Tästä aiheesta tullaan varmaasti jauhamaan paljon paskaa täällä, tällä hetkellä aika suuri asia. Kaiken pahan alku ja juuri. ;) Opiskelu kärsii ja tällä hetkellä jaan huoneen veljeni kanssa, nukun lattialla kun ei ole muutakaan paikkaa. Asuin siis tämän ihanuuden/kamaluuden kanssa, erottua ei jäänyt mitään käteen.

Tänään totuus iski vasten kasvoja. "HEI, mulla ei ole kotia! Koulusta ropisee wilmaan nollia ja tili näyttää samaa numeroa!"

Tässäkö pitäis nauttia elämästä kun ei ole mitään jäljellä?

Tää poika on mulle kaikki kaikessa. Oon addiktoitunut tähän viha/rakkaus suhteeseen pääni sisällä. Kun on joku jota rakastaa, tunne on molemminpuolista ja silti kaikki menee päin persettä, ketä siitä pitäis syyttää? En mä omia tunteitani voi hallita, eikä siis kukaan muukaan. Meillä oli kaikki ja samalla ei mitään. Kumpikin kaipaa ja ikävöi, ja me molemmat tiedetään että me ei voida silti olla yhdessä. Ei voi elää kanssa eikä ilman. 

Vieläkun sais vaan nukahtaa syliisi ja unohtaa pahan maailman edes hetkeksi. 

Rakastan sinua. ♥